Koti on siellä missä sydän

Kohta lähes kuukausi asumista takana täällä Waterloossa ja parin päivän päästä onkin aika suunnata Suomen kotiin ja työhön vähäksi aikaa. Ihan kivalle tuntuu palata molempiin ja mennä tekemään jotain ihan omaa juttua, jotain, mikä on edes teoriassa jotenkin suunnitelmallista ja rytmitettyä, kun täällä maailmalla aika vain 'kuluu' ilman mitään sen kummempia suunnitelmia tai aikatauluja. Viime viikonloppuna piipahdettiin kyllä Luxemburgissa, josta tuo oheinen kuvakin on. 

Tai no, aikatauluja mulla on ollut kyllä paljonkin erilaisten korjausmiesten kanssa. Suomessa meillä on käynyt koko itsenäisen elämäni aikana ylipäätään joku korjausmies ehkä viisi kertaa yhteensä. Täällä on nyt ollut putkimies kaksi kertaa, pihalaattojen korjaaja kerran, sisäilman tarkastaja kerran ja tekninen tarkastaja kerran. Näistä toistaiseksi englantia edes auttavasti on osannut pihamies ja tekninen tarkastaja. Muiden kanssa on ollut sitten vähän hiljaisempaa. Vielä pitäisi saada paikalle lämminvesivaraajan vuositarkastus ja nuohooja. Pärjäisiköhän näillä nyt alkuun?

 

Ummikon ongelmat

Meikäläiselle, jonka lempipuuhaa on olla äänessä ihan koko ajan missä vaan, on ollut aika hämmentävää ja jopa ahdistavaa huomata, että en voikaan ilmaista itseäni tuttuun tapaan (omasta mielestäni kevyen rennosti ja hauskasti, miehen mielestä suusta kiinni koko ajan ja joka paikassa). Minä olen siis se henkilö kaupassa, joka ärsyttävästi juttelee kaupan kassan kanssa tai kommentoi toisen asiakkaan kanssa jotain tilannetta, tavaraa tai ilmiötä. Vaihdan kuulumisia satunnaisen vastaantulijan kanssa tai jään rapsuttelemaan koiraa jutellen niitä näitä. Missä ja milloin vain.  

Täällä menen kauppaan, sanon bonjourit, vastaan kassan kysymykseen kanta-asiakaskortista 'non' tai vilautan korttia, tilanteen mukaan. Ja sitten bonnejourneella ulos ja eteenpäin. Koen itseni epäkohteliaaksi, tyhmäksi ja - niin, myös ehkä vähän yksinäiseksi ilman näitä satunnaisia keskusteluja vieraiden kanssa.  

Toisaalta tämä on kyllä kerrassaan terveellinen kokemus. Muistan, että ihmettelin meidän USA-vuoden aikana niitä puolisoita, jotka eivät juuri poistuneet kotoaan, kun eivät osanneet englantia. En voinut mitenkään ymmärtää, miksi ihmeessä he eivät nauttineet kaupungilla kulkemisesta, pienistä kahviloista ja yhteisistä tapaamisista. No nyt ymmärrän. Jos pieneen kauppaan tai kahvilaan meno edelllyttää jo ovella jotain sanallista viestintää ja sitten mahdollinen ostotapahtuma vielä tuhat kertaa enemmän, on helpompi jättää käymättä ja pysyä kotona. Tai mennä isoihin itsepalvelukauppoihin, joissa hukut massaan eikä ketään oikeastaan kiinnostaa oletko siellä vai et. Kadehdin niitä paremmalla itsetunnolla varustettuja, jotka ilman minkäänlaista kielitaitoa voivat marssia minne vaan, puhuvat reippaasti omaa kieltään ilman nolostumisen häivääkään ja saavat aina asiansa jotenkin hoidettua. Minä sen sijaan yritän kuumeisesti miettiä pitäisikö tässä olla passé composé ja hyvä ihme, mitä prepositiota tässä pitikään käyttää. 

Hämmästyttävää on myös se, miten vähän täällä osataan englantia. Tavallisessa kaupassa todennäköisesti kukaan ei puhu sanaakaan englantia. Joissain isommissa liikkeissä pitkän huhuilun jälkeen löytyy joku, jonka kanssa ollaan jollain tavalla saatu asiat hoidettua (siis, että mistä löytyy perunajauho tai mikä akku käy ruohonleikkuriin). Enimmäkseen tuntuu, että englannin puhuminen lähinnä karkoittaa kaikki lähellä olevat asiakaspalvelijat. Toki löytyy myös niitä ihania ihmisiä, jotka näkevät vaivaa ymmärtääkseen, oikein pinnistävät yrittäen löytää jotain, mistä saisi kiinni ja kaivavat lopulta googlekääntäjän esille. Toivottavasti ohjelman keksijä on saanut kunnon bonukset, on kyllä käytännöllinen apu lähes päivittäin! 

Myös ravintolassa mennään aika randomisti. Tilataan listalta jotain, mikä ollaan joko googlattu tai tiedetään muuten, sitten tarjoilija sanoo, että juuri sitä ei ole saatavilla, mutta blööblööblöö sen sijaan olisi oikein hyvää. Otetaan siis sitä ja jännitetään, mitä lautaselle tulee. 

Naapurusto

Me asumme selvästi mukavalla alueella täällä! Naapureihin ollaan otettu jo kontaktia, kun olemme nähneet heitä leikkaamassa toinen toistaan upeampia pensasaitoja tai nyppimässä millin mittaisia yksittäisiä ruohonkorsia pihakivien välistä. (Tästä voi tulla vielä aika ahdistavaa meikäläisen hortonomitaipumuksilla....) Käytännössä kuitenkin kaikki lähinaapurimme puhuvat englantia ainakin jonkin verran, osa on ollut jopa Briteissä tai USAssa töissä. Heillä - tai siis nyt meilllä - on jopa oma whatsup-ryhmä: Friendsheep street (tuossa ei ole kirjoitusvirhettä 😁). Kuulema aina silloin tällöin ollaan drinksuilla jonkun kotona ja erityisesti jouluna tehdään yhteisiä asioita kadulla. Ja juuri pari päivää sitten saatiin kutsu pitkään suunniteltuun karaokeiltaan nyt, kun on saatu uusia ääniä mukaan. Hah! Kaikki mut tuntevat tietävät miten ilahtunut olen tästä. Onpa harmillista, että satun olemaan juuri tuolloin Suomessa. Nyt mies miettii kuumeisesti, onnistuisiko hän mitenkään saamaan itselleen työmatkaa tai jotain tuolle illalle. 

Niin ja tavattiinpa länsinaapurimmekin eli ruotsalainen tässä yhtenä iltana. Vanha mies kävelytti koiraansa ja tiedusteli meiltä ranskaksi olemmeko suomalaisia. Automme kun oli siinä talon edessä ja siinä on edelleen Suomen kilvet. Hän kertoi olevansa ruotsalainen merivoimista eläköitynyt ja sen jälkeen kaupparatsuna eri puolilla maailmaa toiminut mies, joka nyt on jo vuosikymmenen asunut täällä Waterloossa. Uskomatonta, mutta tuntui oikein vapauttavalta puhua hänen kanssaan RUOTSIA kaiken tämän ranskan rämpimisen tai tönkköenglannin jälkeen. Mies lupasi jättää käyntikorttinsa joku päivä postilaatikkoomme ja voidaan sitten rupatella joskus enemmän. 

Missä on koti

Tällaista siis täällä tällä hetkellä. Tuntuu kummalliselle lähteä täältä muutaman päivän päästä takaisin Suomeen. Toisaalta on ihana lähteä, mennä omaan kylppäriin, jossa on suihku, vessa ja lavuaari samassa tilassa ja jossa hanasta voi juoda suoraan vettä. Ihana mennä ostamaan tuttuja Pirkka-tuotteita kaupasta ja ymmärtää kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Mutta toisaalta tuntuu jo sille, että lähden kotoa pois jonnekin toiseen tilaan ja elämään, tuttuun mutta kuitenkin jo taakse jätettyyn. Ja miten kummallista onkaan syyskuun lopussa jättää taas kaikki se ja tulla takaisin tänne joka on tavallaan koti, mutta kuitenkaan ei ihan. Kuvassa naapurikatumme, jota pitkin kävelen mm ruokakauppaan. 

Voi olla, että kirjoittelen blogiani myös näiden muutamien tulevien Suomen viikkojen aikana ainakin vähän. Tai sitten seuraava osa ilmestyy vasta syyskuun lopussa. Voitte kuitenkin huoletta hankkia vaikka yhden lyhyen kirjaston kirjan tässä välissä ettei tarvitse ihan henkeä pidätellä uutta julkaisua odotellessa.

Hyvää loppukesää kuitenkin vielä kaikille lomalaisille ja työt aloittaneille. Minä yritän siirtyä muutaman päivän päästä ehkä hieman asiallisempaan, mutta huom! ainakin selvästi puheliaampaan moodiin taas, mikä myös varoituksena kaiille lähipiirissä kerrottakoon.