Uusi normaali

Mitä on arki?

Huomaan, että olen jotenkin odottanut arjen alkamista ja sitä, että elämästä tulee taas normaalia. No nyt olen ymmärtänyt, että tämä omituinen elämäni on nykyinen arkeni ja uusi normaalini. Toki muutos tuntuu ihan valtavalta, kun suunnilleen 40 vuotta elämä ja arki on koostunut siitä, että arkipäivät käydään töissä ja viikonloput ja lomat tehdään jotain muuta. Vuosien ja vuosikymmenien varrella arkeen on kuulunut myös koliikkivauvan itkujen kuuntelemista, miljoonien mokkapalojen leipomista erilaisiin myyjäisiin ja lasten kuljettamista harrastuksista toisiin. Arkea on ollut sen miettiminen, kumpi vanhemmista ehtii ulkoiluttaa koiran ja kumpi käy kaupassa. Eli olemme eläneet siis hyvin tavallista lapsiperheen arkea. 

Toki arkemme on ollut monessa suhteessa poikkeavaa jo tätä syksyä aiemminkin. Miehen työ on vienyt häntä pois kotoa vuosien mittaan pidemmiksi ja lyhyemmiksi ajoiksi. Lasten ollessa vielä tarhaikäisiä asuimme kaksi vuotta eri paikkakunnilla ja yhdessä vietimme käytännössä vain viikonloput ja lomat. Sen jälkeen noin puolen vuoden mittaisia erojaksoja on ollut useita, jolloin olemme nähneet ehkä kerran tai kaksi puolessa vuodessa. Tästä johtuen arjen pyörittäminen lasten vatsataudeista ja korvatulehduksista huolehtimisesta omakotitalon lämminvesivaraajan rikkoutumiseen tai kosteusongelmasta johtuvaan monen viikon kylpyhuoneen käyttökieltoon on jäänyt usein minun kontolleni. Välillä se on tuntunut raskaalle, mutta toisaalta eipä sitä erityisesti ole tullut arjen keskellä ajateltua. 

Vuosi USAssa

Sitten kohdallemme tuli tilaisuus, jolloin saimme mahdollisuuden kokeilla toisenlaista elämää. Lapset olivat kasvaneet aikuisiksi ja arjessa vastasimme oikeastaan vain itsestämme. Päädyimme (jälleen Miehen työn vuoksi) asumaan Yhdysvalloissa vuoden. Itselleni se oli silmiä avaava kokemus. Ja oikeastaan erityisesti siitä syystä, että olin itselleni täysin vieraassa tilanteessa, jossa jouduin rakentamaan oman arkeni alusta alkaen uudelleen. Miehen päivät rytmittyivät oman työn (tai oikeastaan opintojen) mukaan. Hänellä päivissä oli normaalit aikataulut eli aamulla koululle ja päivän päätteeksi kotiin. Käsiteltävät asiat ja konteksti olivat aihepiiriltään tuttuja vaikkakin uudessa ympäristössä tapahtuvia. Minä puolestani olin tavallaan tyhjän päällä ilman mitään selkeää omaa juttua. Onneksi kuitenkin Miehen opinahjo huolehti myös puolisoista sikäli, että meitä varten oli paikallisista naisista organisoitu tutoreita, jotka järjestivät erilaisia tapahtumia, kerhoja, retkiä ja muuta yhteistoimintaa. Aloin myös käydä aktiivisesti liikuntaryhmissä, joissa tutustuin paremmin samassa tilateessa oleviin puolisoihin ja sitä kautta löysin oman paikkani sosiaalisessa yhteisössä. Lisäksi aloitin opinnot paikallisessa collegessa, mikä toi päiviini tietynlaista järjestystä ja piti myös aivotoiminnan jonkinlaisessa vireessä pelkkien lounastapaamisten tai bagelin leipomiskutsujen sijaan. 

Sain tuon vuoden aikana upeita ystäviä eri puolilta maailmaa. Kohtasin ja opin, jos en nyt aina ihan ymmärtämään, niin ainakin tunnistamaan sen, että on olemassa erilaisia tapoja elää ja toimia. Ja että erilaisuuksistamme huolimatta elämme kaikki aika samanlaista elämää perustasolla. Huolehdimme perheestämme, tapaamme ystäviä ja nautimme arjesta ja juhlasta. Ja esimerkiksi viimekertaisen Lontoon matkamme aikana majoituimme juuri tuolloin tapaamamme uusi-seelantilaisen perheen luona. Kaiken kaikkiaan tuo vuosi osoitti kuitenkin itselleni sen, että kaipaan jotain omaa, ja jotain missä koen olevani myös tarpeellinen. Kirjoitin blogia myös tuon vuoden aikana. 

Seuraavana Israel

Vielä Yhdysvalloissa asuessamme Miehelle tarjottiin uutta mahdollisuutta työskennellä ulkomailla, tällä kertaa Israelissa. Keskustelimme asiasta pitkään ja oikeastaan alusta asti oli selvää, että minä en lähtisi mukaan. Vuosi ilman työtä ja omia verkostoja riitti ja kaipasin takaisin omaan elämääni. 

Sovimme, että Mies lähtee ja elämme taas erillämme seuraavat kaksi vuotta. Vierailimme toistemme luona säännöllisesti ja pyrimme tapaamaan jotenkin vähintään parin kuukauden välein milloin missäkin. Järjestimme viikonlopputreffit Roomaan, muutaman päivän vierailun ystäviemme luoksi Libanoniin ja loma-ajat jaoimme asuinmaidemme välillä jotenkin. Ratkaisu osoittautui ihan toimivaksi, mutta aika raskaaksi meille molemmille. 

Suomen kodissamme tehtiin tuolloin myös putkiremontti, minkä vuoksi asuin neljän kuukauden ajan neljässä eri paikassa. Yksi näistä  oli Miehen luona, mistä kiitos työnantajalle etätyömahdollisuudesta, joka silloin ei vielä ollut niin yleistä. Eli arkemme oli jakautunut kahteen eri kotiin ja kahteen eri maahan kahden vuoden ajaksi. Minä pyöritin omaa arkeani Helsingissä ja Mies omassa kodissaan Jerusalemissa. Aina välillä polkumme kohtasivat ja silloin leikimme kotia yhdessä. Kävimme ruokakaupassa, menimme leffaan tai tapasimme lapsiamme, ystäviä ja sukulaisia. Siitäkin selvittiin, mutta olimme kyllä kovin helpottuneita, kun kaksi vuotta oli kulunut ja pääsimme jälleen saman katon alle. 

Ja kohti Belgiaa

Ihmisen mieli on kummallinen. Helsingissä vietettiin sellaista ihan tavallista elämää. Kumpikin kävi töissä, välillä oli työmatkoja, lomalla reissattiin niin kotimaassa kuin ulkomailla ja syötiin perjantaipizzaa sohvalla. Ja tietysti kohdattiin myös korona-arki kuten kaikki muutkin. Jossain mielen perukoilla meillä molemmilla kaihersi kuitenkin ajatus, että olisi vielä ihan kiva kokeilla elämää jossain muualla. Niinpä sitten kun Mieheltä noin vuosi sitten kysyttiin kiinnostuksesta työskennellä muutama vuosi Belgiassa, emme kovin paljon edes joutuneet asiaa miettimään. Itse asiassa Mies oli vastannut kysymykseen myönteisesti edes kysymättä minulta mitään. Toki olimme siis asiaa jo aiemmin pyöritelleet ja sikäli Mies uskalsi ottaa kantaa ilman sen suurempaa perhekonsultointia. Tietysti mietimme sitä, että samalla olisimme erossa lapsistamme ja heidän elämästään. Lapset ovat kuitenkin jo aikuisia omaa arkeaan eläviä ja loppujen lopuksi matka Belgiasta Suomeen ja toisin päin on aika lyhyt. 

Niinpä olemme nyt tässä tilanteessa, jossa yritän löytää jälleen kerran sen arjen ja normaalin elämän uudessa paikassa. Huomaan, että omat tunteeni ovat ristiriitaisia. Mies viettää tavallaan enemmän vanhaa elämäänsä käydessään töissä. Hänen verkostonsa muodostuvat luontevasti ja päivien täyttyminen sujuu liiankin helposti. Hassua on, että Suomessa viimeisen vuoden aikana kaipasin aina välillä jotain muutosta ja ajattelin, miten rentouttavaa olisi, kun päivissä ei olisi mitään pakollisia aikatauluja. Nyt olen elänyt sitä tilannetta lokakuun alusta lähtien ja huomaan välillä tuskastuvani siihen, että jokainen päivä pitää tavallaan rakentaa alusta asti. Elän ikään kuin eläkeläisen elämää, jossa päivän ohjelma on täynnä, jos olen pessyt pyykkiä ja lisäksi käynyt kaupassa. Kuvaavaa on, että kun pari viikkoa sitten siivosin, kävin lenkillä ja leivoin, ihmetteli Mies miksi ihmeessä piti ahtaa niin paljon yhteen päivään. No, kaikki tuohan on aiemmin tehty, mutta lisäksi olen käynyt töissä. Näin sitä vieraantuu ns. tavallisesta elämästä itse kukin...

Viikko sitten viikonloppuna kävimme hyvin lyhyesti Suomessa alle vuorokauden piipahduksella hakemassa uuden automme. Matkasimme Vikingillä Tukholmaan (Viikkarin kaupan tarjonta peittosi kesällä koetun Siljan mennen tullen!) ja sieltä sitten Ruotsin, Tanskan ja Saksan läpi ajaen tänne Waterloohon. Ai niin, kävimme matkalla myös Hollannin Ikeassa hakemassa glögiä ja piparkakkuja. Olen itse ajanut autoa muutaman viime vuoden aikana ihan todella vähän, joten nyt kun minullakin on jatkossa auto käytössäni aloitin uudelleen totuttelun ajamalla tänne vuorotellen Miehen kanssa. Täytyy yrittää jatkaa täällä ja uskaltautua jossain vaiheessa myös tuonne Brysselin ympäristön kehätielle....

Arki on monennäköistä

Viimeiset pari viikkoa ja tämä tuleva viikko sekä viikonloppu menee enemmän ja vähemmän aktiivisesti kun olen mukana suunnittelemassa ensi viikonloppuna pidettävien NATO hyväntekeväisyysmyyjäisten Suomen myyntipöydän tarjontaa ja organisointia. Myyjäiset ovat vuosittainen tapahtuma, jonka järjestelyistä vastaa erillinen toimikunta, jossa jokaisesta maasta mukana on varsinainen ja varaedustaja. Minä olen varaedustajana Suomen ryhmässä ja olemme varsinaisen edustajan kanssa viettäneet tuntikaupalla suunnitellen mistä ja kuinka paljon myytäviä tuotteita saamme, millä hinnalla niitä myymme ja miten koko homma ylipätään toimii. Olemme molemmat tässä ensikertalaisia, joten päätimme ottaa tämän vuoden ikään kuin harjoittelun kannalta ja ensi vuonna NATOn täysjäseninä pannaan sitten täysi vaihde päälle. Toimikunta on kokoontunut 1-2 kertaa kuukaudessa NATOn päämajassa, jonne minäkin olen nyt saanut siis kulkuluvan. Vielä en ole uskaltautunut sinne autolla, mutta ehkä vielä jonain päivänä.... Oheinen kuva on USA-vuodeltamme, jossa myös rakensimme Suomi-pöydän sikäläiseen tapahtumaan. 

Myyjäisten suunnittelun lisäksi päiviin on mahtunut Turkin kansallispäivän vastaanotto, tällä viikolla on vuorossa muistaakseni saksalaisten järjestämät päivälliset ja viikonloppu menee siis kokonaan siellä myyjäisissä. Maanantaina lennän viikoksi Suomeen, jossa pääsen onneksi myös kampaajalle! Seuraavan viikon aikana on vuorossa  yksi virallinen jouluvastaanotto, Albanian itsenäisyyspäivän vastaanotto ja kansainvälisen ryhmän kanssa matka Kölnin joulumarkkinoille. 

Ehkä minun on syytä hyväksyä, että arki on nyt tällaista. Tavallaan se on hyvin arkista edelleen, eli käydään kaupassa, tehdään ruokaa (tai siis yritän....), katsotaan Netflixiä, mutta sitten aina välillä vedetään juhlatamineet niskaan ja hienostellaan hetki. Ehkä suurin henkinen muutos onkin siinä, että minun pitää opetella luopumaan vanhoista tavoista ja luoda uusia niillä spekseillä, joita tämä elämä mahdollistaa. 

Ja siis ehdottomasti pitää vielä sanoa, että kaikista haasteista huolimatta olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen päässyt mukaan ihan mielettömiin paikkoihin ja tilanteisiin, joihin en ilman näitä Miehen keikkoja olisi ikinä päässyt. Edustusvaimon elämä ei ole glamouria, mutta mielenkiintoista se on!

Syksyä ja koiraelämää

Syksy on saapunut Waterloohon 

Ja se tavallinen arki antaa edelleen odotuttaa itseään, mutta antakoon. 

Viimeisen viikon aikana ollaan kyllä oltu kotona tiiviisti, joten matkat ja turismi eivät ole arkea haitanneet. Mutta sen sijaan ollaan taas pitkästä aikaa oltu viikko koiraperheenä, mikä paalutti meidät tiiviisti kotiin. Miehen työkaverin perhe lähti lomalle ja saimme vastuullisen tehtävän huolehtia heidän koirastaan sinä aikana. Meillähän on ollut itsellämme koira jo ennen lapsia ja kaikkiaan kahden koiran kanssa meni noin 25 vuotta, joten sinällään koiraelämä on hyvinkin tuttua. Viimeiset kuusi vuotta ollaan oltu koirattomia ja toimittu hoitajina muiden koirille tarvittaessa. Tyttären koira oli koronan aikana etätyöseurana moneen kertaan, mutta pientä rapsutusvajetta on silti päässyt muodostumaan erityisesti nyt täällä ilman ns. lähikoiraa. 

Toisaalta tässä hoitoviikon aikana oppi huomaamaan, miten oma lapseton ja koiraton kahden aikuisen arki on todella vaivatonta ja vapaata. Ainahan me olemme ulkoilleet paljon ja etätyön ohjelmaan minulla kuului joka-aamuinen puolen tunnin kävely. Yleensä vielä illalla lähdin (tai lähdettiin) kävelylle tai sitten menin lenkille. Eli sinällään meille ei tullut mitenkään yllätyksenä tai edes rasitteena se, että koiran kanssa mennään ulos. Monta kertaa päivässä. 

Mutta se mikä eniten 'sotki' arkea oli aikatauluttaminen. Ja varsinkin, kun kyseessä ei ole oma koira, jonka ruokarytmin ja suolentoiminnan oppii vuosien mittaan niin, että se on ihan selkäytimiessä. Olen jo tämän lyhyen vapaani aikana oppinut nauttimaan ja arvostamaan omaa rauhallista aamupalahetkeäni digi-hesarin kanssa. Siksi päädyin nyt siihen, että aamuisin join lasin tuoremehua, nappasin koiran mukaan ja söin oman aamupalani vasta aamu-ulkoilun jälkeen. Okei, koiran piti ensin tietysti saada ruoka, mutta sen unohtumisesta ei ollut pelkoa. Koira oppi noin ensimmäisen meillä viettämänsä vartin aikana tietämään täysin varmasti sen, missä hänen ruokaansa säilytetään. Niinpä heti aamulla ja vastaavasti iltaruoan aikaan ei ollut pienintäkään mahdollisuutta siihen, että koiran ruokahetki olisi unohtunut. Tällaisessa vanhemman pariskunnan taloudessa on toki hyvä, että edes jollakin muisti pelaa. 

Kuten sanottua, olen aina kävellyt paljon. Niin aikanaan koiran kanssa kuin koiran jälkeisessä elämässä ihan muuten vaan. Ja täällä Waterloossa olen kävellyt ihan senkin takia, että opin tuntemaan asuinympäristöni. Nyt tuntui jotenkin paljon luonnollisemmalle kävellä pellon reunaa tai vähän epämääräisempää asutusaluetta, kun oli koira hyvänä (teko)syynä vierellä. Ja tätä hoitokoiraa oli kyllä ilo ulkoiluttaa! Kävely hihnassa sujui mallikkaasti, minnekään ei rynnätty ja kissatkin onnistuttiin ohittamaan, kun kävelyttäjän kädessä oli tarjolla herkkupaloja. Tyttären koira ei ole tässä suhteessa niin helppo (=ahne). Mutta siis kävelyt sujuivat hyvin niin kaduilla, metsissä kuin pelloillakin. (Kuvassa kuitenkin mies enkä minä 😊)

Viikonloppuna käytiin vielä koko perheen voimin vaihtelun vuoksi sekä läheisellä La Hulpen kylän ulkoilualueella (https://en.wikipedia.org/wiki/Sonian_Forest), jossa käveltävää riittää kilometritolkulla upeissa maisemissa että katsomassa miehen työpaikkakaupungin Monsin vieressä olevaa valtavan suurta laivahissiä ja sinne vievän kanavanrannan ulkoilureittejä. Meitä suosi myös ihan mahtava sää tämän viikon aikana! Ei tietoakaan Belgian sateisesta ja tuulisesta syksystä. Lämpötila oli parhaimmillaan jopa 25 astetta ja lähes täysin aurinkoista käytännössä koko ajan. Pilvisempinäkin päivinä lämptila pysyi lähes 20 asteessa. Tällainen sopii minulle oikein hyvin! 

Halloween

Koira palasi omaan kotiinsa ja meillä vietettiin Halloweenia maanantaina. Meillähän on kotikadullamme oma whatsup-ryhmä. Tähän ryhmään tuli viime viikolla kysely siitä, keille kaikille on ok, että lapset käyvät ovella Halloween-iltana. No meillehän tietysti sopi! Viikonloppuna postilaatikkoon tuli vielä lappu, jossa oli sekä ranskaksi että huomaavaisesti myös englanniksi kerrottu, että lapset käyvät ovilla maanantaina klo 18.30-20.30. Halukkuus tähän voitiin ilmaista sillä, että koristelee talon halloween-henkisesti. Helpompi vaihtoehto oli tämän lappusen toiselle puolelle painettu kurpitsan kuva, jonka voi laittaa oveen lapsille merkiksi. Olisi kyllä erinomainen toimintatapa missä vaan ja ihan Suomessakin vaikka pääsiäisen virpomisen aikaan. Lilsäksi tuo aikarajaus oli mahtavaa, jolloin tiedettiin, minä aikana ollaan kotona ovikellon soittoa odottamassa. 

Meillä kävi ehkä kymmenkunta lapsiryhmää. Valtaosa oli hienosti pukeutuneita ja vähän alle kymmenvuotiaita. Ja oikein kohteliaita! Vähän mietin etukäteen, miten englantia puhuvina aikuisina selviämme ranskankielisten lasten kanssa, mutta huoli oli turha! Minkäänlaisia kieliongelmia ei tule, kun ojennat lapsen eteen korin, ja hän saa kauhoa siitä haluamiaan karkkeja mielin määrin. Käytännössä kaikilla lapsilla oli muuten mukanaan aikuinen tai teini kadun varressa valvomassa tilannetta. 

Halloween toi myös muistoja mieleen kuuden vuoden takaisesta ajasta, jolloin vietimme elämämme ensimmäistä kunnollista ja täysimittaista Halloweenia USAssa. Tämä oheinen kuva on sieltä. Taloja ja pihoja oli koristeltu viikkoja etukäteen, kaupat olivat täynnä erilaista Halloween-rekvisiittaa ja karkkeja myytiin isoisssa ja vieläkin isommissa pusseissa ja säkeissä. Ja illalla meillä kävi varmaan viitisenkymmentä lapsiryhmää ennen kuin lähdimme itse lähikaduille kävelemään ja ihastelemaan ja ihmettelemään tilannetta. Siellä oli kyllä käsittämättömän upeita asetelmia, joiden aikaansaaminen oli varmasti vienyt useita vuosia ja tuhansia dollareita.

Täällä Belgiassa muuten pyhäinpäivä on edelleen normaalilla paikallaan arkipyhänä 1.11 ja se on siis yleinen vapaapäivä. Tästäkin onneksi kuultiin sattumalta ja osattiin varautua mm kaupassakäynnillä ennakkoon. Pitänee jostain bongata paikalliset vapaapäivät ja laittaa ne kalenteriin, ettei tule yllätyksiä. Ja täällä siis todellakin kaikki on suljettuna kun on pyhäpäivä. Myös ravintolat lähes kokonaisuudessaan. Meillä on onneksi noin kilometrin päässä yksi pieni kauppa, joka on auki myös pyhäpäivinä, joten tarvittaessa saamme perustarpeita päiväksi myös sieltä. 

Kelloja siirrettiin täälläkin viime viikonloppuna. Tunnin aikaero tekee kuitenkin sen, että meillä aamuihin todellakin tuli lisää valoisuutta ja kun päivän mitta on hieman pidempi kuin Suomessa, jää myös iltaan toistaiseksi riittävästi valoisaa aikaa. Ihanaa alkavaa marraskuuta ja tsemppiä pimeyden keskelle!