Uusi normaali

Mitä on arki?

Huomaan, että olen jotenkin odottanut arjen alkamista ja sitä, että elämästä tulee taas normaalia. No nyt olen ymmärtänyt, että tämä omituinen elämäni on nykyinen arkeni ja uusi normaalini. Toki muutos tuntuu ihan valtavalta, kun suunnilleen 40 vuotta elämä ja arki on koostunut siitä, että arkipäivät käydään töissä ja viikonloput ja lomat tehdään jotain muuta. Vuosien ja vuosikymmenien varrella arkeen on kuulunut myös koliikkivauvan itkujen kuuntelemista, miljoonien mokkapalojen leipomista erilaisiin myyjäisiin ja lasten kuljettamista harrastuksista toisiin. Arkea on ollut sen miettiminen, kumpi vanhemmista ehtii ulkoiluttaa koiran ja kumpi käy kaupassa. Eli olemme eläneet siis hyvin tavallista lapsiperheen arkea. 

Toki arkemme on ollut monessa suhteessa poikkeavaa jo tätä syksyä aiemminkin. Miehen työ on vienyt häntä pois kotoa vuosien mittaan pidemmiksi ja lyhyemmiksi ajoiksi. Lasten ollessa vielä tarhaikäisiä asuimme kaksi vuotta eri paikkakunnilla ja yhdessä vietimme käytännössä vain viikonloput ja lomat. Sen jälkeen noin puolen vuoden mittaisia erojaksoja on ollut useita, jolloin olemme nähneet ehkä kerran tai kaksi puolessa vuodessa. Tästä johtuen arjen pyörittäminen lasten vatsataudeista ja korvatulehduksista huolehtimisesta omakotitalon lämminvesivaraajan rikkoutumiseen tai kosteusongelmasta johtuvaan monen viikon kylpyhuoneen käyttökieltoon on jäänyt usein minun kontolleni. Välillä se on tuntunut raskaalle, mutta toisaalta eipä sitä erityisesti ole tullut arjen keskellä ajateltua. 

Vuosi USAssa

Sitten kohdallemme tuli tilaisuus, jolloin saimme mahdollisuuden kokeilla toisenlaista elämää. Lapset olivat kasvaneet aikuisiksi ja arjessa vastasimme oikeastaan vain itsestämme. Päädyimme (jälleen Miehen työn vuoksi) asumaan Yhdysvalloissa vuoden. Itselleni se oli silmiä avaava kokemus. Ja oikeastaan erityisesti siitä syystä, että olin itselleni täysin vieraassa tilanteessa, jossa jouduin rakentamaan oman arkeni alusta alkaen uudelleen. Miehen päivät rytmittyivät oman työn (tai oikeastaan opintojen) mukaan. Hänellä päivissä oli normaalit aikataulut eli aamulla koululle ja päivän päätteeksi kotiin. Käsiteltävät asiat ja konteksti olivat aihepiiriltään tuttuja vaikkakin uudessa ympäristössä tapahtuvia. Minä puolestani olin tavallaan tyhjän päällä ilman mitään selkeää omaa juttua. Onneksi kuitenkin Miehen opinahjo huolehti myös puolisoista sikäli, että meitä varten oli paikallisista naisista organisoitu tutoreita, jotka järjestivät erilaisia tapahtumia, kerhoja, retkiä ja muuta yhteistoimintaa. Aloin myös käydä aktiivisesti liikuntaryhmissä, joissa tutustuin paremmin samassa tilateessa oleviin puolisoihin ja sitä kautta löysin oman paikkani sosiaalisessa yhteisössä. Lisäksi aloitin opinnot paikallisessa collegessa, mikä toi päiviini tietynlaista järjestystä ja piti myös aivotoiminnan jonkinlaisessa vireessä pelkkien lounastapaamisten tai bagelin leipomiskutsujen sijaan. 

Sain tuon vuoden aikana upeita ystäviä eri puolilta maailmaa. Kohtasin ja opin, jos en nyt aina ihan ymmärtämään, niin ainakin tunnistamaan sen, että on olemassa erilaisia tapoja elää ja toimia. Ja että erilaisuuksistamme huolimatta elämme kaikki aika samanlaista elämää perustasolla. Huolehdimme perheestämme, tapaamme ystäviä ja nautimme arjesta ja juhlasta. Ja esimerkiksi viimekertaisen Lontoon matkamme aikana majoituimme juuri tuolloin tapaamamme uusi-seelantilaisen perheen luona. Kaiken kaikkiaan tuo vuosi osoitti kuitenkin itselleni sen, että kaipaan jotain omaa, ja jotain missä koen olevani myös tarpeellinen. Kirjoitin blogia myös tuon vuoden aikana. 

Seuraavana Israel

Vielä Yhdysvalloissa asuessamme Miehelle tarjottiin uutta mahdollisuutta työskennellä ulkomailla, tällä kertaa Israelissa. Keskustelimme asiasta pitkään ja oikeastaan alusta asti oli selvää, että minä en lähtisi mukaan. Vuosi ilman työtä ja omia verkostoja riitti ja kaipasin takaisin omaan elämääni. 

Sovimme, että Mies lähtee ja elämme taas erillämme seuraavat kaksi vuotta. Vierailimme toistemme luona säännöllisesti ja pyrimme tapaamaan jotenkin vähintään parin kuukauden välein milloin missäkin. Järjestimme viikonlopputreffit Roomaan, muutaman päivän vierailun ystäviemme luoksi Libanoniin ja loma-ajat jaoimme asuinmaidemme välillä jotenkin. Ratkaisu osoittautui ihan toimivaksi, mutta aika raskaaksi meille molemmille. 

Suomen kodissamme tehtiin tuolloin myös putkiremontti, minkä vuoksi asuin neljän kuukauden ajan neljässä eri paikassa. Yksi näistä  oli Miehen luona, mistä kiitos työnantajalle etätyömahdollisuudesta, joka silloin ei vielä ollut niin yleistä. Eli arkemme oli jakautunut kahteen eri kotiin ja kahteen eri maahan kahden vuoden ajaksi. Minä pyöritin omaa arkeani Helsingissä ja Mies omassa kodissaan Jerusalemissa. Aina välillä polkumme kohtasivat ja silloin leikimme kotia yhdessä. Kävimme ruokakaupassa, menimme leffaan tai tapasimme lapsiamme, ystäviä ja sukulaisia. Siitäkin selvittiin, mutta olimme kyllä kovin helpottuneita, kun kaksi vuotta oli kulunut ja pääsimme jälleen saman katon alle. 

Ja kohti Belgiaa

Ihmisen mieli on kummallinen. Helsingissä vietettiin sellaista ihan tavallista elämää. Kumpikin kävi töissä, välillä oli työmatkoja, lomalla reissattiin niin kotimaassa kuin ulkomailla ja syötiin perjantaipizzaa sohvalla. Ja tietysti kohdattiin myös korona-arki kuten kaikki muutkin. Jossain mielen perukoilla meillä molemmilla kaihersi kuitenkin ajatus, että olisi vielä ihan kiva kokeilla elämää jossain muualla. Niinpä sitten kun Mieheltä noin vuosi sitten kysyttiin kiinnostuksesta työskennellä muutama vuosi Belgiassa, emme kovin paljon edes joutuneet asiaa miettimään. Itse asiassa Mies oli vastannut kysymykseen myönteisesti edes kysymättä minulta mitään. Toki olimme siis asiaa jo aiemmin pyöritelleet ja sikäli Mies uskalsi ottaa kantaa ilman sen suurempaa perhekonsultointia. Tietysti mietimme sitä, että samalla olisimme erossa lapsistamme ja heidän elämästään. Lapset ovat kuitenkin jo aikuisia omaa arkeaan eläviä ja loppujen lopuksi matka Belgiasta Suomeen ja toisin päin on aika lyhyt. 

Niinpä olemme nyt tässä tilanteessa, jossa yritän löytää jälleen kerran sen arjen ja normaalin elämän uudessa paikassa. Huomaan, että omat tunteeni ovat ristiriitaisia. Mies viettää tavallaan enemmän vanhaa elämäänsä käydessään töissä. Hänen verkostonsa muodostuvat luontevasti ja päivien täyttyminen sujuu liiankin helposti. Hassua on, että Suomessa viimeisen vuoden aikana kaipasin aina välillä jotain muutosta ja ajattelin, miten rentouttavaa olisi, kun päivissä ei olisi mitään pakollisia aikatauluja. Nyt olen elänyt sitä tilannetta lokakuun alusta lähtien ja huomaan välillä tuskastuvani siihen, että jokainen päivä pitää tavallaan rakentaa alusta asti. Elän ikään kuin eläkeläisen elämää, jossa päivän ohjelma on täynnä, jos olen pessyt pyykkiä ja lisäksi käynyt kaupassa. Kuvaavaa on, että kun pari viikkoa sitten siivosin, kävin lenkillä ja leivoin, ihmetteli Mies miksi ihmeessä piti ahtaa niin paljon yhteen päivään. No, kaikki tuohan on aiemmin tehty, mutta lisäksi olen käynyt töissä. Näin sitä vieraantuu ns. tavallisesta elämästä itse kukin...

Viikko sitten viikonloppuna kävimme hyvin lyhyesti Suomessa alle vuorokauden piipahduksella hakemassa uuden automme. Matkasimme Vikingillä Tukholmaan (Viikkarin kaupan tarjonta peittosi kesällä koetun Siljan mennen tullen!) ja sieltä sitten Ruotsin, Tanskan ja Saksan läpi ajaen tänne Waterloohon. Ai niin, kävimme matkalla myös Hollannin Ikeassa hakemassa glögiä ja piparkakkuja. Olen itse ajanut autoa muutaman viime vuoden aikana ihan todella vähän, joten nyt kun minullakin on jatkossa auto käytössäni aloitin uudelleen totuttelun ajamalla tänne vuorotellen Miehen kanssa. Täytyy yrittää jatkaa täällä ja uskaltautua jossain vaiheessa myös tuonne Brysselin ympäristön kehätielle....

Arki on monennäköistä

Viimeiset pari viikkoa ja tämä tuleva viikko sekä viikonloppu menee enemmän ja vähemmän aktiivisesti kun olen mukana suunnittelemassa ensi viikonloppuna pidettävien NATO hyväntekeväisyysmyyjäisten Suomen myyntipöydän tarjontaa ja organisointia. Myyjäiset ovat vuosittainen tapahtuma, jonka järjestelyistä vastaa erillinen toimikunta, jossa jokaisesta maasta mukana on varsinainen ja varaedustaja. Minä olen varaedustajana Suomen ryhmässä ja olemme varsinaisen edustajan kanssa viettäneet tuntikaupalla suunnitellen mistä ja kuinka paljon myytäviä tuotteita saamme, millä hinnalla niitä myymme ja miten koko homma ylipätään toimii. Olemme molemmat tässä ensikertalaisia, joten päätimme ottaa tämän vuoden ikään kuin harjoittelun kannalta ja ensi vuonna NATOn täysjäseninä pannaan sitten täysi vaihde päälle. Toimikunta on kokoontunut 1-2 kertaa kuukaudessa NATOn päämajassa, jonne minäkin olen nyt saanut siis kulkuluvan. Vielä en ole uskaltautunut sinne autolla, mutta ehkä vielä jonain päivänä.... Oheinen kuva on USA-vuodeltamme, jossa myös rakensimme Suomi-pöydän sikäläiseen tapahtumaan. 

Myyjäisten suunnittelun lisäksi päiviin on mahtunut Turkin kansallispäivän vastaanotto, tällä viikolla on vuorossa muistaakseni saksalaisten järjestämät päivälliset ja viikonloppu menee siis kokonaan siellä myyjäisissä. Maanantaina lennän viikoksi Suomeen, jossa pääsen onneksi myös kampaajalle! Seuraavan viikon aikana on vuorossa  yksi virallinen jouluvastaanotto, Albanian itsenäisyyspäivän vastaanotto ja kansainvälisen ryhmän kanssa matka Kölnin joulumarkkinoille. 

Ehkä minun on syytä hyväksyä, että arki on nyt tällaista. Tavallaan se on hyvin arkista edelleen, eli käydään kaupassa, tehdään ruokaa (tai siis yritän....), katsotaan Netflixiä, mutta sitten aina välillä vedetään juhlatamineet niskaan ja hienostellaan hetki. Ehkä suurin henkinen muutos onkin siinä, että minun pitää opetella luopumaan vanhoista tavoista ja luoda uusia niillä spekseillä, joita tämä elämä mahdollistaa. 

Ja siis ehdottomasti pitää vielä sanoa, että kaikista haasteista huolimatta olen äärettömän kiitollinen siitä, että olen päässyt mukaan ihan mielettömiin paikkoihin ja tilanteisiin, joihin en ilman näitä Miehen keikkoja olisi ikinä päässyt. Edustusvaimon elämä ei ole glamouria, mutta mielenkiintoista se on!